Holland, be prepared!

Eilen jännitti niin paljon, että meinas tulla pissat housuun ja paha olo ja innostuksen kyyneleitä yhtä aikaa. Mun kielikurssi instituutti otti yhteyttä (vihdoinkin) ja ilmoitti mun päässeen mukaan kuukauden hollannin intensiivikurssille. Sillä viestillä sitten varmistui, että Utrechtissä pitää olla asettuneena seitsemäntenä päivänä tammikuuta. Eilen piti siis hoitaa kaikkein kriittisimmät, eli sopia viimeisestä työvuorosta ja hommata lennot Hollantiin. 

Viimeistä työvuoroa viedään Tapanin päivänä nelifemman perinteisissä Tapsan tansseissa, joka on joka vuosi ollut tunnetusti yleisömenestys ja ihan kreisibailatanssiklubi läpi yön. Siihen loppuu mun viinanmittaaja hommat ainakin hetkeksi. Olisin voinut aikaisemminkin työt lopettaa, mutta samalla joku osa mussa ei millään haluaisi päästää irti. Tuntuu haikealta jättää kaikki työkaverit ja rutiinit taakse. Mun mielestä tämä on ihan hyvä merkki; olempahan nauttinut työstäni, jos siitä pääsemistä melkein tekee mieli itkeä!

Lentoja ostaessa jännitin niin paljon, etten meinannu pysyä housuissani. Otin etätukea Helsingin veljestä ja onnistuin ostamaan lennot Hollantilaisesta KLM:ltä, josta on tosi hyviä kokemuksia aiemmin. Kriteerit kaiken lentämisen jälkeen oli, että matkan tulee olla ehdottomasti vaivaton ja SUORA. Matkatavaroiden ja verojen pitää kuulua lippujen hintaan, koska mitään Ryan air säätöä en kestä, kun puolen vuoden omaisuutta raahaan  emotionaalisesti herkässä tilassa. Haha, kyllä, uskon itkeväni koko lentomatkan ajan. Se olisi jotenkin perinteikästä. Tai ehkä vasta paluulennolla Suomeen, niinhän se on tainnut mennä. ;>

Tässä on tullut viime aikoina pohdittua, että hulluhan sitä pitää olla kun haluaa lähteä tutuista kuvioistaan pois tuntemattomaan. Oon miettiny, et tämmönen vaihtohomma ja reissaaminen on niin luonnotonta ihmiselle, et on yllättävää et se on muodissaan. Ihmistä ei oo luotu vaihtamaan paikkaa näin radikaalisti ja irrottautumaan omasta yhteisöstä, joka on tuttu ja turvallinen. Ja koska ihmiselle on niin tärkeää kuulua yhteisöön ja tuntea se omakseen, syntyy uudessa paikassa ihan mahdoton tarve sopeutua, joka sitten kotiin palatessa aiheuttaa ristiriidan kun taas pitää jättää tutut kuviot, mutta ei edes oikeasti saisi olla siitä surullinen, kun palaa paikkaan, joka on myöskin tuttu. Sitten on vaan hämmentyny.

Mutta kohta sitä taas mennään. Uskon et monissa kohdissa auttaa, kun on jo kerran repäissyt itsensä irti. Osaan ehkä suhtautua  asioihin ja suhteuttaa kohtaamia asioita paremmin kuin ennen, ja toisaalta turvautua tai muistuttaa itseäni faktalla, että täällä ollaan vain puoli vuotta. Että ei muuta kuin: Kohti ääretöntä ja sen yli!