Uudet kurssit on alkaneet ja loma on ohi. Niin ohi, että ehti jo stressiä pukata. Mutta onneksi ensi viikolla on sopivasti niin monta valtakunnallista hömppäjuhlaa, ettei tarvitse paljon opinnoista piitata. Ensi viikolla koko maa räjähtää Koninginnenachtin (Kuningattaren yö) takia. Kaupat on jo nyt täynnä törkeitä ja vähemmän törkeitä oransseja vaatteita (Bea Bedankt -toppeja ja Welkom Willem -t-paitoja), sinipunavalkoisia kasvomaaleja, Hollannin lippuja etc. You name it they have it! Koninginnenacht on kuin vapunaatto Suomessa: paljon ihmisia kaduilla hyvissä juhlatunnelmissa teema-asusteissa (haalarit ja oranssit kuteet menee musta ihan samaan kategoriaan.) Utrecht on siitä erikoinen, että täällä on koko kaupungin kokoinen pihakirppis aina Koninginnenachtina. Tai kuten moni hollantilainen sen sanoo, ihmiset myy kaikkea paskaa, mitä ei itse enää tarvitse. Ilmeisesti asenteista huolimatta kaikki rakastavat tätä perinnettä. Mikäs siinä humalassa tehdä heräteostoksia.
Seuraava päivä, Koninginnedag, jatkaa oranssilla linjalla, mutta päivä on enemmän koko perheen juhla (vert. vappupäivä.) Ihmiset kokoontuu keskustaan ja puistoihin nauttimaan lämpimästä päivästä ja juhlimaan kuningatarta. Tänä vuonna päivä on kuitenkin erityiserikoinen, sillä kuningatar astuu tällöin alas valtaistuimeltaan ja luovuttaa kruunun pojalleen, Willem Alexanderille. Oletan, että tätä juhlitaan taas kovin kosteissa merkeissä kautta maan.
Ensi viikolla myös luvassa ainakin liberation day ja joku hiljentymispäivä, mutta kuka pysyy mukana. Hollantilaiset tykkää pitää myös taukoja töistä. Jokainen kristillinen pikkutapaus on huomioitu vapaapäivällä ja toukokuun ensimmäinen viikko on yhtä karnevaalia. Totta kai aion myös juhlia suomalaisen työn juhlaa vappupäivänä. Simat on kypsymässä, munkinpaistaja ilmoittautunut ja piknikpaikka valkattuna. Nyt vaan toivotaan hyvää, parempaa, parasta säätä, mikä on kovin todennäköistä nyt kun kevät on todella iskenyt Utrechtiin.
Simasta puheenollen tein sitä ensimmäistä kertaa eilen. Kuinka jännää voi olla! Meinasin heittää ihan väärät ainekset kattilaan, mainitsematta edes oikeidein sokerien löytymisen vaikeutta. Vieläkään en ole ihan varma onko hulvaton paskiaissokeri (basterd suiker) samaa settiä kuin fariinisokeri, mutta yrittänyttä ei laiteta. Sokeri kuin sokeri. Koska oon aina ollut kade ruokabloggaajille, seuraa kuvasarja simajaisista:
Sitruunat
Sitruunat paskiaissokerissa (En ihan vielä luovu opiskelusta ja ala freelancerkuvaajaksi, vaikka aivan äärimmäisen lahjakas olenkin)
Loppukevennyksenä mainittakoon, nörde kun olen, että saavutin viime jaksossa mahdottoman! Sain pitämästäni esitelmästä arvosanaksi yhdeksän, joka siis sallitaan vain ihmisille, joiden tiedot vastaavat opettajan tasoa. Score! Ei hullummin 'vain opeopiskelijalta'. Pari päivää sitten sain kuulla, että enhän mä opettajana paljon enempää kuin 800€ kuussa tienais niin sama muuttaa Hollantiin baarimikoksi (tienaamaan about 500€/kk). Musta tuntuu, et mua ei oteta ihan tosissaan, kun kerron mitä opiskelen. Well, in your face basterdsuikers, mulla on sentään taattu työpaikka tulevaisuudessa. (Ja ilmeisesti todella paljon parempi palkka kuin hollantilaisilla opettajilla...)
Amelandin avarat maisemat. Oli muuten myös maailman tuulisimmat maisemat. Bussi meinasi tippua tieltä ja housut lähteä tuulen mukaan, kun puhalsi niin hirmusti.
Nyt voisin sanoa saaneeni kattavan kuvan Hollannista: neljän kuukauden ja viikonmittaisen road tripin jälkeen. Etelän Keski-Eurooppalaisuus on nähty Maastrichtissa, Rotterdamin teollisuuskaupungin ihmeet, Amsterdamin turistikarttojen ulkopuoliset menomestat, Utrechtiä muistuttavat pikkukaupungit ja kylät, sekä erilainen samanlainen pohjoinen saarinen ja sairaan suuri taivas. Pysyn mielipiteessäni. Hollanti on maa, joka yhdistää vastakohdat yllättävällä tavalla.
Tää on pieni maa, joka kärsii tilan puutteesta ja asuttaa opiskelijansa kontteihin, mutta kun maan läpi ajaa autolla, junalla tai bussilla valtavien peltojen vihreys (tai satunnaisesti kukkien keltaisuus) särkee silmiä. Kun ympärillä on hulluna tilaa on vaikea ymmärtää, että asunnot maksaa maltaita ja vuokralla asutaan viiden alkujaan tuntemattoman kämppiksen kanssa. Kun Amsterdamiin saapuu Utrechtistä ovat keskustan asunnot niin lähellä rataa, että voin tsiigailla sisustustyylejä ja parvekekukkia. Ollaan vähän eri sfääreissä kuin Oulussa, jossa ei huomaa saapuneensa keskustaan ennen kuin juna jarruttaa raiteelle. Kun on koko elämänsä hokenut, että Suomi on pieni maa, tajuaa Hollannissa, että Suomi on isompi kuin laki sallii ja tilaa kuperkeikoille ja sirkustempuille on niin paljon että melkein hävettää.
Automatkalle kannattaa valita valiojoukot: Pierre, Caro ja Henna sekä ystävämme hylje
Sisäinen hippiys vapautuu vähemmälläkin, mutta Texelillä piti kaivaa haaremihousut eriin ja mummolasit naamalle.
Hollannin asukasluku on 17 miljoonaa. Kun torstaina odoteltiin lauttaa Amelandille (tunnettu myös toisella nimellään Dick island, kuten voit ymmärtää kartasta), mietin missä ne kaikki 17 miljoona piileksivät. Toisella puolella meri ja toisella puolella lintujen bailut tyhjällä tasangolla. Kontrasti todella asutun Hollannin ja pohjoisen välillä on sanoinkuvaamaton. Texelillä (pohjoisen saarista suurin) on enemmän lampaita kuin ihmisiä. Epäilen myös, että täällä on enemmän hevosia kuin ihmisiä. Eikö se ole vähän outoa, kun olet keskellä ei-mitään ja löydät yhden talon ja sen talon pihalla on tietenkin niitä lampaita, mutta lisäksi myös 10 hepoa laitumella. I mean, mitä niillä hevosilla tehdään?!
Missä kaikki on? Henna ja suuri tyhjyys pohjoisessa
Texel, näissä maisemissa kasvaa liberaaleja
Matkalla Couchsurfattiin kahden perihollantilaisen perheen luona. Molemmat perheet olivat aivan äärimmäisen mukavia ja oli mahtava kokemus nähdä, miten normi hollantilainen elää. Mutta kuten aina, Hollanti yhdistää vastakohdat yllättävällä tavalla. Vaikka molemmat perheet olivat todella hollantilaisia, he olivat sitä eri tavoin. Ensimmäiset hostimme, Ted ja Neeltje, olivat todella liberaaleja, todella rentoja ja hassunhauskoja hieman ironisella hollantilaisella tavalla. Perheen kolme lasta käyttäytyivät todella hyvin ja oli aivan äärimmäisen avoimia meitä kohtaan, mutta samalla perheestä välittyi kohtalaisen avoin kasvatustyyli. Elämä otetaan vastaan rennon letkeästi pyörittämällä karnevaaliasustekauppaa Hollannin kuivimmassa ja aurinkoisimmassa De Koogissa, Texelillä. (Koska kaikkia kuitenkin kiinnostaa) Ted ja Neeltje kuuluivat niihin hollantilaisiin, joiden kanssa iltaa istuessa he yhtäkkiä kysyvät: Haittaako teitä, jos me vähän poltetaan samalla? Texelillä ei ole yhtään koffieshopia, mutta Tedillä on sen sijaan henkilökohtainen diileri. Nyt myös tiedän, että Hollannissa on laillista kasvattaa itse kolme tai viisi kannabiskasvia. Kannattaa olla kolme, ihan vaan pysyäkseen varmasti lain paremmalla puolella. Toiset hostimme taas olivat akateemikkoja, joiden iltateekeskustelut pyörivät hollantilaisten taidemaalarien töiden arvioinnin ja Uithofin arkkitehtuurin ympärillä. Vanhemmat omistivat Golf-radan ja tytär oli taiteilija. Kukaan perheenjäsenistä ei ollut koskaan käynyt koffieshopissa tai polttanut pilveä, kotikaupunki oli pikkuruinen Leuwaarden, ja mielipiteet patrioottisia akateemisin maustein. Perhekokemukset eivät olisi voineet olla erilaisempia. Kummassakin huushollissa kuitenkin saimme äärimmäiset hyvät unet ja vieraanvaraista kohtelua. Niin samanlaisia ja niin erilaisia.
Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: Hollantilaisen musiikkimaun persoonallisuushäiriö. Seuraava video kertoo kaiken olennaisen, Dubstep musikaali olkaa hyvät.
Hollanti on kanaaleja ja tulppaaneja ja söpöjä kaupunkeja kuten Utrecht. Hollanti on kuitenkin myös räkäistä dubstepiä ja liikaa ihmisiä pienessä tilassa hyppimässä ja huutamassa ja basso, joka tuntuu sydänalassa. Palattiin itse suoraan lapsuuteen Groningenin Neon Splashissä. Jymisevän basson tahdissa valkoiset vaatteet sotkettiin keltaiseen, pinkkiin ja siniseen neonväriin ja nautittiin musiikista. Kukapa ei olisi halunnut leikkiä värisotaa pulloväreillä, kun tarhassa maalattiin yhdessä isolle paperille. Se on niiiiin ysäriä. Nykyään saa oikeesti maalata kaverin paitaa. Yksi parhaita kokemuksia tässä lyhyenlännässä elämässäni!
Ennen värimyrskyä (laittoman monta kuvaa bailuista, mut se oli vaan niin siistiä)
Ekan värikylvyn jälkeen
Pitkän matkaamisen päätteeksi oli ihanaa palata 'kotiin'. Utrecht on ja varmasti myös tulevaisuudessa pysyy sydämessä. Mulla on koti Oulussa, jonne joskus tai vähän useammin kaipaan, mutta mulla on myös boksi Uithofilla, jonne on ihanaa palata, pyöräillä tuolla ikituulisella tiellä hihitellen viimeisimmälle itsekseen viheltelevälle tai laulavalle hollantilaiselle. Ensi viikon jälkeen on jo toukokuu (!!) minne tämä aika rientää?
Nyt se iski: lämpöaalto Utrechtiin. Niinku nyrkillä päin näköä. Eilen oli kuuman kosteaa, +23 astetta ja lähes tuuletonta. Ai, että oli mukavaa. Kyllä täällä kelpaa haaremihoususillaan tepastella. Lämmön saattelemana oon taas vähän kolunnu Amsterdamia. Tällä kertaa otin uskollisen menopelini Gilbert II messiin, tuon salamannopean keltaisen kukkaissuihkarin. (Lue: mun pyörän.) Meinasi koitua kohtaloksi, kun Amsterdamin kanaalikeskus pursusi hollantilaisia lauantaishoppailijoita ja lämmöstä villiintyneitä turisteja. Siinä on kaikki katastrofin ainekset kasassa, kun kadulla suhahtelee aivan liikaa pyöriä todella nopeaa vauhtia kapitalismin ja pilven sekoittamien ihmisten keskellä. Tässä viidakossa pätee vain yksi sääntö: ÄLÄ PYSÄHDY! Ja minähän sitten pysähdyin. Aiheutin ketjukolarin - pyörien ketjukolarin. Ei menny nokat ruttuun, mutta aika ilkeitä sanoja lenteli hollanniksi. Onneksi en ymmärrä ihan kaikkea.
On the boat - Kuvien takana mainiot saksalaiset, Caro ja Doanh
Otettiin lauantain ratoksi jälleen kerran lautta NDSMlle lounastamaan ja tutkimaan hylättyä ja uudelleen vallattua maa-alaa. Jotenkin tajusin jälleen kuinka pieni maa Hollanti on ja kuinka vähän täällä on tilaa kaikille 17 miljoonalle. Amsterdamissa ei ole tilaa kaikille sen opiskelijoille, joten entiselle satama-alueelle on rahdattu asuinkontteja, vähän niinkuin Utrechtissä. Erona tietenkin se, että meitsi asuu yliopiston takapihalla ja Amsterdamin asukit IJ-joen takana lauttamatkoista riippuvaisina. Ja mun kontti on söpömpi. Toisaalta on varmasti aika raflaavaa asua Amsterdamin suuressa taiteilijakommuunissa MTV Europen naapurissa.
Rentoilua kierrätysmateriaaleista rakennetussa kahvilassa
Tarjoilija ei koskaan saapunut.
On muuten paskaa palvelua Hollannissa nyt kun tuli puheeksi.
NDSMllä oli lauantaina musiikin ja taiteen yhdistävät festarit meneillään, joten meidän elämä sai taustamusaksi jyskyttävän elektronisen musiikin. Käytiin tsiigaileen festarimenoja skeittihallin puolelta, josta pystyi ovelasti seuraamaan festivaaleja maksamatta 30 euroa sisälle. Rentoja pikku pirpanoita siellä skeittihallissa. Mutta ei yhtää skeittitytskyä.
Pyöräjengi NDSMllä
Sunnuntaina Utrechtissä oli Culturele Zondag (yhäkin sen 300 vuotisen rauhan kunniaksi) ja kaikki Utrechtin muusikot ja tanssijat olivat jalkautuneet kaduille. Jokaisessa kadunkulmassa, aukiolla ja museossa oli jotain menoja, ja käytin helteisen päivän tanssista nautiskellen. Paras oli ehdottomasti kellomuseon hiphopnurkka, jossa tanssin keinoin käytiin läpi kellojen historiaa. Ei tulisi ekana mieleen, huh?
Kulttuurisunnuntain flamencofanit: Joe, Saana ja Pierre
Huomenna lähdetään roadtripille pohjoseen. Kohteina Hollannin pohjoiset saaret sekä lopulta Groningen ja Neon Splash party. Valkoiset vaatteeni huutavat neonvärien perään! En jaksais millään odottaa tätä päivää. Nousee varmaan kuume, kun niin kovasti odotan.
Loppukevennyksenä, minä ja rakkaani Graveyard monster
Kun asuu Hollannissa, on tärkeää omaksua Hollantilaisten intomielisyys kuninkaallisia kohtaan. Piakkoin kruunustaan luopuva Kuningatar Beatrix on kaikkien rakastama kääpiö (käytän sanaa täysin hyvää tarkoittaen, rouva on oikeasti TODELLA lyhyt), joka jopa pyöräilee kuin tavallinen kuolevainen vaikka onkin elänyt elämänsä suljettujen ovien takana. Hänellä on ollut vuosikymmeniä Hollannin huonoin kampaaja, jota kukaan muu ei ilmeisesti ole huomannut. Hiuslaitetta voisi varmasti tökkiä, eikä se liikkuisi minnekään. Tälläinen ilmestys ei enää hattua kaipaa koristeeksi. Uskon myös, että rouva meikkaa pimeässä. Sen muutkin ovat huomanneet.
Kuningatar saapui VOLVOLLA
Eilen Kuningatar Beatrix vieraili viimeistä kertaa kuningattarena Utrechtissä. Me olimme paikalla. Meikä näki kuningattaren, joka on ihan oikee ja hengittää ja meikkaa pimeässä! Myös kruununprinssi Willem Alexander ja hänen vaimonsa Maxima olivat paikalla, ja Willem huikkasi meille Hyvät illat, kun astui ulos limusiinistaan. Kuinka jännää! (Ihan oikeasti seuraavat tunnit kuluivat I saw the queen! -hehkutuksen lomassa.)
Monarkian tukijat sekä illan esiintyjät, rumpali ja kummallinen siipinaikkonen
Kuningatar saapui Utrechtiin kunnioittamaan sen 300-vuotista rauhaa - Vrede van Utrecht. Ja samana iltana hän paljasti viimeisimmän lisäyksen valotaideteosten sarjaan, jotka koristavat Utrechtin vanhoja rakennuksia. (Ja joista muodostuu seikkailureitti, jota voi seurata Utrechtin yössä. Parasta on, kun ei vielä tiedä reitin kaikkia osia, ja voi aina öisin kaupungissa kulkiessaan bongailla niitä.) Uusin lisäys oli Dom tornin valaiseminen uudestaan, jotakuinkin kauniisti diskomaisilla valoilla höystettynä. Kansa hurrasi ja kummalliset esiintyjät tanssivat, kun Kuningatar painoi nappia (kuinka dramaattista) ja valoshow esitettiin ensimmäistä kertaa. Tapahtuma oli myös aika koskettava, kun kaiken päätteeksi kaikki aukiolla olivat alkoivat laulaa ensin Utrechtin laulua (?) ja jatkoksi kiitos laulua Kuningattarelle. Kun saapuu maasta, jossa valtaa pitää presidentti (voiko niin enää edes sanoa?), on rakkaus kuningatarta kohtaan mysteeri, mutta innostus on tarttuvaa. Ehkäpä tuleva kuningas Willem Alexander on minulle yhtä rakas kuin Beatrix muille.
Totuuden nimessä pitää myöntää, että paikalla oli ainakin yksi monarkian vastustaja kyltteineen. Ilmeisesti kaikki eivät rakasta kuninkaallisia yhtä paljon.
Voi vapaa-ajan ihanuus! Kaikki kurssityöt on paketissa ja uudet meiningit ei ala vielä kahteen viikkoon. Häpeäkseni tunnustan, että olen ensinnä omistautunut lemppari sarjojeni katseluun läppärin pieneltä ruudulta. Tämmönen toiminta ei jotenki kuulu vaihtoon. Kaikki aina olettaa, että vaihto on 24/7 actioniä, sirkustemppuja ja päälläänseisontaa. Mutta hyvin pidetty salaisuus on, että vaihto on puoli vuotta omaa aikaa. Täysin merkityksetöntä puuhastelua omaksi iloksi. Jos ei tee mieli poistua kotoa, vaan katsella kalsarisillaan Torchwoodia koko päivä, niin sen voi tehdä, koska velvoitteita on tasan kaksi: 1) Pitää ostaa ruokaa ja syödä se, että pysyy hengissä, ja 2) Läpäistä kursseja, ettei joudu maksamaan rahoitusta takaisin yliopistolle ja KELAlle. Molempien velvoitteiden täyttämiseen olen sitoutunut motivoituneesti.
Sukellusvene IJ-joessa tervehtimässä satamaan saapujia. Huhu kertoo, että venhoon suunniteltiin yökerhoa, joka ei kuitenkaan koskaan toteutunut.
Seuraava pysäkki NDSM werf
Koska olen nyt saanut armosta vapaapäiviä enemmän kuin kehtasin toivoa, olen retkeillyt pitkin kaupunkia kuin vanha papparainen konsanaan (kävelyretki kaukaisimpaan kauppaan on aivan oivallista ajanvietettä), lukenut enemmän kuin aikoihin olen ehtinyt, tuijotellut sitä Torchwoodia, ja jopa siivonnut mun siivottoman vessan (tästä olen erityisylpee!) Lauantaina retkeilin yksin Amsterdamiin, kun kaikki muut vielä uhkivat koulutöiden äärellä. Suuntasin nokan kohti turistikarttojen ulkopuolelle jäävää Amsterdam Noordia, joka osoittautui aivan mahtavaksi reissuksi! Otin ilmaisen lautan kahdensadan muun lauantaisluibarin kanssa juna-aseman tuntumasta, suuntana NDSM werf. NDSM werf on entinen satama-alue, jota koristavat hylätyt ratikkavaunut, veneet, kontit, skeittiparkit sekä lauttasataman tuntumassa vierailijat tervetulleeksi toivottava hylätty sukellusvene. Alueella toimii kaupungin tukema taiteilijakommuuni ja karun satama-alueen eri kolkkiin on heivattu oivaltavaa roskataidetta. Kävelyretki lauantaipäivän auringonpaisteessa oli vähintäänkin hämmentävä: Siinä vierivieressä puuhastelivat graffititaiteilijat uutta teostaan seinään ja hipsterit ottivat aurinkoa, jonkun laivaluiskan näköisen systeemin päällä. Pienet teiniraggarit hengaili varastotalon katolla, jonka tagatyt ovet oli avoinna ja (taas) hipsteri jannut remppas jotain sisälle. Lautta toimitti puolen tunnin välein lisää skeittareita. Sympaattisin parivaljakko oli pikkuskidi isoveljensä kanssa ilmeisesti ekaa kertaa NDSMllä skeittaamassa. Siel oli hurjan jännää. Oli ihan yhteensopimattomia parivaljakoita. Niinku Hollannissa aina.
Yhteensopimaton parivaljakko: Bambukasvusto ja NDSM werf
Alueella ei sinällään ollut mitään tekemistä näin päiväsaikaan (ilmeisesti bailausmahdollisuudet on aika rikkaat ja alueella järkätään paljon festareita), mutta kaikille itseään kunnioittaville hipeille, boheemikoille, hipstereille ja skeittareille on useampikin trendikäskahvila kivalla terdellä ja maukkaan näköisillä eväillä. Palanen kokeilemaan, kun yksin kahvilassa istuminen on vähän säälittävää, ei tullut mentyä sisälle yhteenkään. NDSM werf oli joka tapauksessa kokemisen arvoinen mesta, ihan piilotettu Wonderland turisti-Amsterdamin vieressä. Mulla on semmonen fiilis, että tykästyn Amsterdamiin kunhan vielä tutkimusretkeilen lisää.
Meikäl oli rentoa.
Täytyy sanoo viel, ku oon tämmönen, et pikkusenko pelottais ne jotku paikat illalla.. Jotenki kuumottava tommonen satama-alue, vaikka olis kuinka kansoitettu. Sitä paitsi, olis helpompaa, jos olis yhtä viilee, ku ne skeittarit, vois soluttautuu, mut meikä nyt ihan vaan yleisellä habituksella erotuin joukosta.
Viimeaikoina on tullut opittua yhtä sun toista ryhmädynamiikan rakentumisesta ja ryhmätyöhyväksikäytöstä, lomanpuutteesta sekä hyvien aterioiden emännöinnistä. On siis ollut aika tapahtumarikas viikko, mutta kovin tylsä tarina siitä rakentuu loppuen lopuksi.
Luulin nähneeni kaikki ryhmätöiden väärinkäytökset ja niiden huippuhetket kolmen ja puolen vuoden aikana opekoulussa, mutta enpä osannut varautua tämän viikon skeidaralliin. Päädyin kirjoittamaan ryhmäesseetä kahden hollantilaisen ja yhden saksalaisen kanssa (joiden kansalaisuuksia en mainitsisi ellei se helpottaisi tämän tarinan kertomista), josta olin aluksi todella mielissään, koska tyypit vaikutti mukavilta ja rennoiltä. Ajattelin, että äkkiähän yksi essee kirjoitetaan ja otetaan mukavat asennot deadlineä odotellessa. Kumpa olisin silloin arvannut, että ryhmääni olivat luikerrelleet neiti Koti-ikävä sekä Miss Pakoilen kaikkea tekemistä keinoja kaihtamatta. Olisi helpottanut asiaan suhtautumista myöhemmin. Joka tapauksessa aloitettiin ryhmäessee viime viikolla, kohtalaisen hyvissä ajoin, ja ajateltiin jättää kirjoitustyö myöhemmäksi (loma!) Kiva ajatus, mutta ryhmässämme sattui olemaan saksalainen, jolle tuli yhtäkkiä niin ylitsepääsemätön koti-ikävä, että se viittä päivää ennen lähtöään ilmoittaa menevänsä kotiin viikoksi (kaksi viikkoa ennen varsinaista lomaa!). No, eihän meillä muilla suinkaan elämää ja pääsiäissuunnitelmia ollut! (Tai jos olikin niin meidän saksalaisella oli koti-ikävä, eli essee pakettiin viidessä päivässä, joista kolme olisi tullut vietettyä jalat pöydällä takakenossa.) Eikä siinä vielä kaikki! Oli mahtavaa huomata, kuinka esseen voi kirjoittaa neljän hengen ryhmässä kahdestaan, kun ryhmän koti-ikävä ei saavu koskaan paikalle ja hollantilainen II keksii tekosyyn jos toisenkin pakoillakseen työtä. Tästä voi ehkä päätellä, että olen kevyesti pissed off. Luulin nähneeni kaiken, kun esseen osa oli käännetty Google Translatella puolasta englanniksi, mutta se esseen osa oli sentään kirjoitetty edes puolaksi! Huhhuh. Onneksi tämä jakso päättyy viikon kuluttua ja pääse eroon koti-ikävämuijasta lopullisesti. Ellei se sitten päätä jäädä Itä-Saksaan lopullisesti, koska se on niin mahtava paikka. Pidetään yllä varmaan toisen hollantilaisen kanssa tukiryhmää hyväksikäytetyille ryhmäläisille kurssin jälkeenkin.. yhteinen vihollinen yhdistää.
Pääsiäisen mutakakku - olen jäänyt koukkuun sokeriin
Onneksi pääsiäinen ei mennyt ihan hukkaan, sillä järjestin ihka oikeet päivälliskutsut perjantaina (en ole ihan varma onko ihan oikein nauttia hyvästä ruuasta pitkäperjantaina, mutta oonki aina ollu vähän erikoinen) ja yllätin itsenikin tekemällä täydellistä ruokaa. Mun pieni huone muuttui isoksi ruokapöydäksi ja juttua riitti pitkälle yöhön. Se ei ollut yhtään huonompi tapa viettää pääsiäistä. Paikalle sattui kolme suomalaista, joka johti muun muassa IRC-gallerian muisteluun, suomalaisen muodin puintiin, Johanna Tukiaiseen sekä 90-luvun muistoihin. Nyt maailmassa on ainakin yksi berliiniläinen, jonka mielikuvat Suomesta muodostuvat Johanna Tukiaisen huulista ja itsestä otetuista teinikuvista.
Susan - ei vielä ihan huipulla
Muutoinkin pääsiäisenä tuli syötyä ihan hulluna! Aurinko on myös näyttäytynyt viimeaikaista enemmän, ja olen vihdoinkin bongannut niitä tulppaaneja.. Suoritin myös Utrechtin pakollisen turistiaktiviteetin eilen: kiipesin Hollannin korkeimpaan kirkontorniin, Dom toreniin. 112m 34cm korkeaan torniin pääsee kipuamaan oppaan kanssa miltei ylös asti ja voi pojat, huipulla tuulee! Sain myös varmistuksen kuulemilleni legendoille. Utrechtiläisten massiivinen tuomiokirkko tuhoutui Hollannin historia pahimmassa myrskyssä, kun pieni hurrikaani pyyhkäisi Utrechtin läpi ja repi kirkon keskilaivan mukaansa erottaen kirkon tornistaa. Kirkkoa ei koskaan rakennettu entiselleen. Niinpä torninvartija päätti perustaa baarin dollarinkuvat (tai mikä lieneekään Hollannin kruunu ollut) silmissä kiiluen 25 metrin korkeuteen - Hollannin korkein baari vuosisatojen ajan. Torniin kuitenkin pääsi kulkemaan vain piispan asunnon kautta, joka ei tietenkään käynyt päinsä. Torninvartija asettikin 25 metriä korkeat tikapuut juopoille. Hollannissa on sanonsa lader zat joka viittaa juopuneeseen ihmiseen, päissään kuin tikapuut. Mistä lienee tullut...
112 metriä kaupungin yläpuolella. Alla Oudegracht, vanhakanaali
