Tunnen Utrechtin kuin kalan vedestä

Nyt kun vaihtoaika on tullut tiensä päähän (2 päivää Utrechtissä, 4 Pariisissa, 4 Utrechtissä) ja allekirjoittanut  on kokenut suomen kielen rappeuman sekä kehitellyt tuhat ja yksi sanontaa, joita suomen kieli ei (vielä) tunne ("tunnen sinut kuin kalan vedestä"), on aika mietiskellä.

Utrechtin kadut on tulleet tutuiksi kuin kotikylän raitit viimeisen puolen vuoden aikana. Täällä ei pelota tai jos pelottaa niin syystä. Tietää miten päästä A:sta B:hen, ja jos seuraa tätä ja tuota bussilinjaa löytää myös varmasti sinne, missä ei ole vielä käynyt. Kondiomaisuuteen ei paljon tarvita; Kun tuntee olonsa turvalliseksi ja varmaksi, on kuin kotonaan. En tunne täällä olevani ulkopuolinen tai vieras, olen utrechtiläinen. Kun turistit kävelevät keskellä pyöräväylää, jaan jokaisen aitohollantilaisen kiroavat ajatukset heitä kohtaan - itsehän en ole turisti. Mutta tämä tunne ei koske Hollantia yleisesti, en ole integroitunut hollantilaiseen kulttuuriin, olen vain omaksunut Utrechtin kodikseni. Amsterdamissa, Haagissa ja Rotterdamissa olen yhä oululainen, joka ymmärtää hollantia - siis turisti. Kun tiistaina ajettiin takaisin Utrechtiin läpi Hollannin, tuntui se kotimatkalta. Mutta samalla viikon vieroitus Utrechtistä oli saanut minut ymmärtämään, ettei kotiinlähtö ole enään kaukana. Moni vaihtari (ja reissarikin) usein tässä kohtaan suree kohtaloaan hienon elämänvaiheen päättymisestä ja arkeen paluusta. Mutta itse olin vain innoissani, kun huomasin, että kohta pääsee astelemaan koneeseen ja laskemaan minuutteja, että näkee itselleen rakkaita kasvoja odottelemassa kentällä.

On totta, että lähteminen on aina vaikeaa. On surullista hyvästellä uudet ystävyydet ja tutuiksi tulleet paikat. Mutta kai kaikella kokemuksella, mitä itse olen tässä lyhyessä elämässä ehtinyt kerätä, tiedän ettei mikään ole koskaan lopullista. Aina pääsee takaisin, todelliset ystävät säilyvät välimatkasta huolimatta, ja hyvä ei lopu aikanaan, jos sen ei anna loppua. Vaikka puoli vuotta Utrechtissä on ollut todella mahtava kokemus, jota en vaihtaisi mihinkään, on myös arki Oulussa mahtava kokemus, jota en vaihtaisi mihinkään... ja itseni tuntien tämä ei ole viimeinen retki ja seikkailu. Uusi odottaa kymmenen päivän päästä, kun liian painavan matkalaukun ja kahden käsimatkatavaran kanssa tallustelen Helsinki-Vantaan lentokentältä Kallioon. Kirjojen puutteessa luin juuri uudestaan Tolkienin Hobitin ja Bilboa lainatakseni kotia ajattelee usein, jos ei koko ajan, mutta kotiin ei koskaan palaa sama hobitti seikkailun jälkeen.


Eilen päätettiin meidän party people -porukalla Utrechtkautemme yhdessä Amsterdamin Neon Splashissä. Yhtä mainio meno kuin viimeksikin ja kaikkien tanssijalka vipatti erikoisella, hieman haikealla, antaumuksella. Pitkä kotimatka venytti illan aamuun ja aika moni tyytyväinen hymy hyvästeli toisensa sunnuntaisessa auringonnousussa ("oh, it looks like six in the morning" . . . "that might be because it is half past six in the morning"). Näitä ihmisiä tulisi ikävä, ellen olisi niin varma, että näiden kanssa kohtaamme vielä usein.

Vaikka kovin moni luulee, etten muuta teekään kun korvaan menetettyjä iltoja viime vuodelta (joka on totta, teenjuontiin, outouksien harrastamiseen, kävelyretkiin, tanssiin, juoksuun, lukemiseen, ja löhöilyyn on jäänyt niin paljon enemmän aikaa täällä ;) niin olen myös ihan tosissani opiskellut täällä, ja koko systeemistä on jäänyt käteen muutamia mielipiteitä. Ymmärrän miksi Utrechtin yliopisto on kunnioitettu opinahjo, mutta itse olen onnistunut kahta kurssia lukuunottamatta vastaanottamaan ainakin oman tiedekuntani tasoon nähden aika skeidakursseja. Vaikka se omituiselta kuulostaakin, odotan ihan innolla paluuta Oulun Yliopistoon, kun yleensä kurssitehtävillä pääsee haastamaan itsensä ja kehittämään omaa ajattelua, eikä tarvi tehdä postereita - tai jos pitääkin niin siihen on hyvin perusteltu pedagoginen syy. Tämä on tietenkin myös tottumiskysymys, mutta minusta on huomattavasti motivoivampaa opiskella, kun arvosteluperusteet ovat läpinäkyviä ja arvosteluasteikossa on jotain järkeä. Ehkä tää on vähän nörtsiä, mutta meikä tykkää oppia. Jos tunnen, etten oppinut kurssilla yhtään mitään, olen tuhlannut omaa kallisarvoista aikaani, jonka olisin voinut käyttää niin monella luovalla tavalla. Opiskelu vain opintopisteitä varten sopii ehkä muille, minua se ei motivoi millään tavalla. Maailmassa on niin monia asioita, joita voisin opintojen sijaan tehdä, ja siispä opintojen täytyy mun mielestä ylittää siisteydellään ja mielenkiintoisuudellaan nuo muut asiat. Mutta onneksi kaiken hampaiden kiristelyn ja tuskailun jälkeen, jopa skeidakurssit alkavat olla paketissa: enää yksi tentti, tyhmän ryhmäesseen viimeistely ja sen esittely. Kiitos Universiteit Utrecht kaikesta extra curricular aktiviteeteista.

Kai sitä voisi vielä puhua paljon omasta henkisestä kasvusta, mutta tänään ei kauheasti ajatus kulje. Mutta all in all, kuka tahansa muuttaisikin Utrechtiin nauttisi varmasti ajastaan täällä! Tulisin mielelläni takaisin ja varmasti tulenkin.

Maalla ollaan: kukko hyökkäs pyöräretkellä